perjantai 25. lokakuuta 2019

Oman mukavuusalueen ulkopuolella

Mitä tehdä, kun mitään ei ole tehtävissä? Vai onko sittenkin?

Moni juuri diabetesdiagnoosin saanut ihminen varmasti järkyttyy syvästi kuullessaan sairastuneensa ja ajattelee, että elämä muuttuu suuresti koko loppuelämän mukana kulkevan taudin takia.
Joudunko jättämään karkit, sipsit ja kaiken herkuttelun ja noudattamaan tiukasti jotakin tiettyä ruokavaliota? Miten diabetes vaikuttaa muuten elämääni ja mitä ihmiset minusta ajattelevat nyt?
Tuttuja kysymyksiä monelle vastasairastuneelle. Ihminen on tottunut pelkäämään, sitä mitä ei tunne, ymmärrä tai halua hyväksyä. Kävin itsekin jonkin verran läpi tällaisia kysymyksiä, vaikka jostain syystä otin asian aika tyynen rauhallisesti ja hyväksyin diabetekseni niillä sekunneilla, kun siitä ensimmäistä kertaa kuulin.

Vaikka perheessäni oli jo entuudestaan yksi tyypin 1 diabetesta sairastava ihminen, astuin aika lailla uuteen maailmaan, joka oli sinänsä pelottava, mutta samaan aikaan kiinnostava. Olin nähnyt, että diabeteksen kanssa voi elää täysin normaalia elämää ilman, että se vaikuttaa arkipäiväiseen tekemiseen, mutta en ehkä koskaan ollut ajatellut, miten se vaikuttaisi minun elämääni ja mitä minun pitäisi ottaa huomioon.
Sairastumiseni jälkeen suurin pelkoni – ja samalla myös osittain kiinnostuksen kohteeni – oli, miten pystyn sovittamaan aktiivisen urheilun yhteen diabeteksen kanssa. Ainut huoleni oli, joudunko lopettamaan esimerkiksi jääkiekon tai alamäkiluistelun diabeteksen takia. Pelkoni ja haluni hallita ja kehittää omaa hoitoani ovat kulkeneet käsi kädessä, ja sillä tavalla sain erittäin hyvän otteen diabeteksen hoidosta jo noin kuukausi diagnoosin jälkeen.
Kun ihmisellä on intohimo johonkin asiaan, halu jatkaa sen tekemistä ajaa häntä toimimaan niin, että se on mahdollista. Tästä hyvänä esimerkkinä on, että kaksi viikkoa diabetesdiagnoosin jälkeen olin jo pelaamassa jääkiekkoa ja reilun kolmen viikon jälkeen olin Itävallassa alämäkiluistelukisassa. Pelko rakkaiden urheiluharrastusten loppumisesta ajoi minut ottamaan tilanteen ja sairauden nopeasti hallintaan. Päättäväisyys, halu sopeutua, kehittyä ja astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle auttoi minua siinä.

Pyöräily näissä maisemissa pitää mielen virkeänä


Diabeteksen hoito vaatii paljon ymmärtämistä, hyväksymistä ja opitun soveltamista omaan elämään. Tärkeää on, että uskaltaa rikkoa rajoja ja poistua totutulta mukavuusalueelta. Uskon, että diabeteksen hoidon saa sopimaan tilanteeseen kuin tilanteeseen, kun ymmärtää oman kehonsa toiminnan ja reaktiot ja erilaisten tilanteiden vaikutukset niihin. On esimerkiksi opittava ymmärtämään insuliinin annostelu ruokaillessa, urheillessa ja sairastaessa. Niitä ei kukaan voi toiselle täysin opettaa, sillä jokaisen keho toimii omalla tavallaan, ja nämä asiat oppii vain käytännön kautta.

Kun takana on 132 tuntia urheilua vajaassa yhdeksässä kuukaudessa, uskallan suositella muillekin itsensä haastamista. Olen tehnyt 2,5 tunnin juoksuvaelluksia, pelannut jääkiekkoa ja kilpaillut alamäkiluistelussa. En ole koskaan jättänyt mitään tekemättä diabeteksen takia. Päinvastoin olen halunnut tehdä tällaisia asioita, koska on mielenkiintoista testata omia rajojaan ja pitää silti verensokeri tavoitearvoissa: siitä jos mistä saa huippu fiiliksen! Jos minä pystyn tähän, pystyt sinäkin.
Aina on jotakin tehtävissä, mutta vain sinä voit tehdä sen itsellesi, ei kukaan muu sinun puolestasi.

Jos minäkin, niin kyllä sinäkin kiipeät omalle vuorellesi

Linkki Diabeteslehden julkaisemaan juttuun:

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Kausi avattu Sodankylässä - Tappio, kramppeja ja lääkärikäynti

Aktiivinen kiekkoviikonloppu takana ja autossa kilsoja takana noin 800 jälleen, kun lasketaan matkat edestakaisin Ivaloon ja sieltä vielä pelireissu Sodankylään.
Perjantaina tosiaan suoraan töitten jälkeen noin reilu 2,5h ajo Ivaloon jossa ehti vähän ruokaa nakkaamaan suuhun ja sen jälkeen jo nopeaa treeneihin. Semmonen mukana 07-21:30 päivä ennen kuin pääsi rauhoittumaan viimeinkin.
Kelit suosivat vielä ajaa Ivaloon

Lauantaina oli sitten virallisen koitoksen aika. Pelillisesti lähdettiin hyvällä temmolla ja saatiin peli hallintaan heti alusta ja vastustajalla oli vaikeuksia päästä omalta alueeltaan pois. Hiljalleen vastustaja pääsi peliin mukaan ja meidän treenin ja yhteispelin puute alkoi näkyä oman pään pelaamisessa. Meille, itseni mukaan lukien tuli paljon virheitä omassa päässää, joista vastustaja rankaisi todella hyvällä prosentilla. Menetimme kulmataistoja, menitimme kiekkoja, emme saaneet purettua kiekkoa alueelta ja päästimme aivan turhia läpiajoja. Kolmanteen erään mennessä vastustaja olikin takonut 8-2 lukemat taululle (esimmäisen erän jälkeen tilanne oli vain 3-1). Viimeisessä erässä saimme ehkä vähän tilannetta rauhotettua ja loppulukemiksi taululle jäi 11-5, jotka ovat kyllä todella tylyt lukemat, vaikka eivät suoraan kerrokkaan tilannetta pelin tasaisuudesta. Vastaustaja rokotti meidän virheistä ja ansaitsi kyllä ehdottomasti voiton. Tästä on nyt saatava seuraaviin peleihin oman pään pelaaminen kuntoon, jotta voidaan lähteä pelejä voittamaan.

Omaa pelaamista jos analysoi (omin silmin) niin voisi sanoa, että pelissä pysyy kyllä hyvin matkassa ja vauhtia riittää mutta monen vuoden pelaamattomuus näkyy ja tulee tehtyä typeriä virheitä liian helposti. Kiekko ei lähde lavasta tarpeeksi nopeaa, turhia vastaan ajoja, joissa vastustaja pääsi kiertämään helposti sekä typeriä kiekonmenetyksiä. Vaatii taas hieman totuttelua, kun joku tulee antamaan painetta heti kun saa kiekon, mutta eiköhän se tästä mutaman pelin jälkeen ala ote paranemaan.

Pelissä kuluttaa mukavasti
Suurin osa pelistä pelattiin kahdella pakkiparilla ja välillä kolman pari kävi kentällä myös. Kunnon puolesta ei ollut oikeastaan mitään ongelmia mutta jostain syystä jalat meinasivat krampata kolmannen erän alkupuolella. Oli vähän pelkona, että jalat vain kramppaavat jossain välissä vaikka sinäänsä kunnon puolesta en tuntenut, että jalat oisivat olleet vielä loppu. Täytyy varmaan ruveta miettimään tarkemmin miten syö jo edellisinä päivinä, jotta vastaavaa tilannetta ei tulisi enää eteen. Erittäin epämielyttävä tunne nimittäin. Jostain syystä myös pelin aikana sokerit nousivat aina jopa melkein 20 asti vaikka pistin kummallakin erätauolla insuniiliä (ja söin myös vähän hiilareita kyllä lisäksi). Olisi mielenkiintoista tietää mistä syystä sokerit vaan kapusivat ja kapusivat, sillä pelin jälkeen ne laskivat aika nopeaa normaalille tasolle taas. Liekkö tämä voinut myös vaikuttaa siihen että jalat alkoivat krampata?

Eväät ennen treenejä Perjantaina
Pelissä myös yksi taklaus (itse olin taklaajana) antoi mojovan tällin olkapäähän. Olkapäässä oli jo kipua pelin aikana mutta se ei sinäänsä haitannut pelaamista. Pelin jälkeen ja illan aikana olkapää alkoi jo hiljalleen kipeytyä enemmän ja nukkumaan mennessä huomasin, että oli ongelmia nukkua muuten kuin selällään, koska kättä oli hankala liikuttaa. Sunnuntai aamuna lääkärikäynti varmisti omat olettamukset eli AC-nivel oli ottanut osumaan mutta ei sen paremmin revennyt. Hyvin yleinen vamma jääkiekossa. Itselläni tämän pitäisi parantua hiljalleen ja toivottavati pelikunnossa jo tulevana viikonloppuna. Aikanaan piti jättää pari viikkoa pelejä väliin vastaavaan lievän vamman kanssa. Pahimmillaan vakavampi AC-nivelen vamma voisi tarkoittaa kuukausia taukoa.

AC-nivel ja vammatyypit

torstai 3. lokakuuta 2019

Comeback jääkiekon 3. divisioonaan

5 vuotta, 9kk - sen verran on karkeasti aikaa kun lopetin virallisesti jääkiekon pelaamisen sarjatasolla. Viimeinen pelini, vielä Suomessa asuessani oli 11.01.2014 ja sen jälkeen olen sarjatasolla lyönyt luistimet jalkaan viimeksi Sups:n kauden avauksessa 2016 syksyllä. Joten tovi näistä huveista on vierähtänyt ja ikäväkin on kyllä ollut monta kertaa. Nyt on jälleen aika virallisesti vetää luistimet jalkaan mutta joukkueena on Sups:n sijaan Tuki eli Tunturi-Kiekko, Ivalosta.

Viimeisen kauden tunnelmia Suomussalmelta 2013

Tässä välissä on tullut pelattua luonnollisesti Kirkkoniemessä tätä BHL, eli Barents Hockey Leagueta, jossa kierrämme turnausmuotoisesti kerran kuukaudessa pelaamassa kiekkoa niin Norjassa, Suomessa, kuin Venäjälläkin. Voin myöhemmin tehdä itsessään oman kirjoituksen BHL:stä ja paikallisesta jääkiekkosta ja jääkiekkokulttuurista.

Viime vuosina on ollut enemmän kuin tarpeeksi mielenkiintoa jälleen pelata jollain tasolla divarikiekkoa Suomessa tai Norjassa. Mahdollisuuksiakin olisi varmasti ollut Ivalossa jo aiemmin, mutta edelliset talvet ovat menneet alamäkiluistelun parissa niin tiiviisti, että tälle huville ei ole jäänyt aikaa. Tänä talvena asumme myös tyttöystävän kanssa eri paikkakunnilla ja välimatkan (ja matkakustannusten) takia, emme pysty näkemään jokaisena viikonloppu, joten itselläni jää aikaa jääkiekoille tavallaan myös sitä kautta.

Alla on nyt 6 treenit ja yksi harjoituspeli ja erittäin positiivisillä mielillä lähden tulevaan kauteen (tai niihin peleihin mitä pystyn tänä kautena pelaamaan). Mukava lähteä haastamaan itseään näin monen välivuoden jälkeen ja pitkästä aikaa kiekkoon on aivan erilainen kipinä ja innostus.

Oman haasteensa tähän kauteen tuo luonnollisesti, että en jouda/pääse joukkueen kanssa jäillä kuin niinä perjantaina (ja peleissä tietenkin), kun meillä on peli. Matkaa Ivaloon tulee 250km yhteen suuntaan, joten harjoitusten takia ei ole mitään järkeä lähteä ajamaan edestakaisin päiväreissua viikolla. Kirkkoniemeen jäät saadaan varmaan vasta taas joulukuun alkupuolella, joten siihen saakka olisi jotenkin pystyttävä pitämään tuntumaa yllä myös niinä viikkoina, kuin pelejä ei ole ja tarkoitus ei ole ajaa Ivaloon.

Tulevana lauantaina on kauden avauspeli Sodankylässä, joten laitellaan vähän fiiliksiä viikonlopulta, kuhan peli ohi.

Uusi paita, uudet hanskat ja vanha kypärä. Innolla uuteen kauteen,

Tsemiä syksyyn kaikille ja muistakaa liikkua!!